Havaintoja Liettuasta

– Liettuassa (ja varsinkin Vilnassa) näkee kirkkoja kaikkialla. Ne voivat sijaita aivan vieri vieressä, mutta silti olla tyyliltään erilaisia. Jos ei muuta, niin ovathan ne nyt todella kuvauksellisia!

– Liettuasta löytyi myös todella paljon isoja puistoja, joissa oli totta kai useita suuria suihkulähteitä. Muistan, miten ensimmäisten suihkulähteiden kohdalla olimme innoissamme ja räpsimme kamerallamme kymmeniä kuvia. Kolmannenkymmenennen suihkulähteen kohdalla emme enää jaksaneet olla niin innoissamme…

– Liettuan liikennemerkkejä ei vaan voi ymmärtää. Varoituskolmioiden sisältä voi löytyä mitä vaan, mustista palloista (tämä on ainoa, jonka saimme selvitettyä! Se tarkoittaa todella vaarallista tietä) säteileviin moottoripyöriin(?). Mielikuvitusta saa todella käyttää, kun kaikenmaailman varoitusmerkeille alkaa keksiä tarkoituksia… Harmittaa, etten ottanut yhdestäkään oudosta liikennemerkistä kuvia!

– Liettuassa kannattaa varata käteistä tankkausreissuille! Huoltoasemilla käy usein vain käteinen – ainakin, jos tankkaa dieseliä. Muutamassa paikassa huomasimme korttimaksun onnistuvan, mikäli kyseessä oli bensan tankkaus. Emme missään vaiheessa saaneet selville, mikä juju tässä piili…

– En äkkiseltään muista nähneeni niin paljon yksisuuntaisia teitä kuin Vilnassa ja Kaunasissa. Eikä siinä vielä kaikki! Nämä yksisuuntaiset tiet on yleensä jaettu neljästä kuuteen kaistaan, ja missään (!) ei näy kaistamerkintöjä. Voin kertoa, että meihin molempiin iski pienoinen paniikki, kun liikenneympyrässä tajusimme, että meidän pitäisi olla viisi kaistaa tuonnempana. Tai ainakin neljä? Kaistaviivoja ei tosiaan ollut, ja muutaman kerran saatoimmekin vain toivoa olevamme edes suunnilleen omalla paikallamme liikenteessä.

– Liettuan metsäisyys yllätti täysin! Kaikkialla, keskustasta maaseudulle asti on todella sankkaa lehtimetsää. Jo ihan Vilnassakin tulee ajoittain olo, että oleilee metsän keskellä. Ja kun sanon, että metsä on sankkaa, todellakin tarkoitan sitä. Esimerkiksi autotieltä ei nähnyt ollenkaan metsien ”sisälle”, sillä lehdistö on kuin muuri autotien vieressä. Tuli kuitenkin jotenkin rauhallinen ja hyvä fiilis, kun luonto ja kaupunkielämä on onnistuttu noin kivuttomasti yhdistämään. Olisin halunnut lähteä kurkkimaan metsiin hieman enemmänkin, mutta matkaseuralaiseni ei ollut aivan samaa mieltä kanssani… Ehkä sitten ensi kerralla!

– Myös parkkeerauskulttuuri on Liettuassa aivan omaa luokkaansa. Auton voi pistää parkkiin käytännössä missä tahansa ja miten päin tahansa. Tuntuu myös, että muista autoilijoista ei niin välitetty: kunhan itse pääsi autosta ulos, ei haitannut, vaikkei naapuriautosta olisi päässyt ulos. Törmäsimme useamman kerran autoihin, jotka olivat ”loukossa” muiden autojen ympäröimänä.

– Rautateiden ylitys on myös yhdenlainen taiteenlajinsa. Todella monen ylityskohdan merkkivalo paloi punaisena (eli kaiken järjen mukaan junan pitäisi lähestyä?), mutta liettualaiset ohittelivat toisiaan ylittäessään rautatietä. Joillakin ylityspaikoilla taas oli henkilökuntaa hätistämässä autoilijoita tasoristeyksen yli, vaikka punainen valo vilkkui uhkaavasti ja varoitusääni(?) repi tärykalvoja. Koskaan emme nähneet junia missään, joten ehkäpä noita varoitusmerkkejä ja -ääniä ei Liettuassa kannata ottaa kovin vakavasti…?

Kuurin kynnäs

Liettuan karttaa tutkaillessamme huomasimme maan länsiosassa pitkän maakaistaleen, jonka toinen puoli kuului Venäjälle, toinen Liettualle. Mielenkiintomme heräsi heti, ja pienen googlettelun jälkeen saimme selville, että tuolta maakaistaleella löytyisi myös Kuurin kynnäs, joka on yksi UNESCOn maailmanperintökohteista. Päätimme siis lähteä valloittamaan tätä maakaistaletta, maksoi mitä maksoi.

Pohjustukseksi täytyy sanoa, että Klaipéda on Liettuan suosituin lomakohde ja maan kolmanneksi suurin kaupunki. Siellä on ruuhkaisaa aamusta iltaan ja siellä osataan myös rahastaa. Noin parinsadan metrin pituinen lauttamatka Klaipédasta kynnäälle maksoi 11,50 euroa. Tämän lisäksi joutuu vielä maksamaan 20 euron suuruisen summan päästäkseen ajamaan varsinaisen kansallispuiston alueelle. Tämä ”tietulli” on ilmeisesti melko uusi keksintö, sillä muutama vuosi sitten ainoa maksu oli tuo lauttamaksu (, joka sekin oli huomattavasti nykyistä halvempi). Pakko myöntää, että maksettuamme 20 euroa kiukkuisen näköiselle venäläisnaiselle epäilimme, kannattiko ihan oikeasti maksaa noin paljon päästäkseen katsomaan hiekkaa…

Kannatti. Siitä ei pääse mihinkään.

Ennen Kuurin kynnääseen tutustumista ajoimme Nidaan, joka on suloinen kalastajakylä aivan Venäjän rajan tuntumassa. Sieltä löytyy suloisia puutaloja, kauniita värejä ja vanhanaikaista, pysähtynyttä tunnelmaa. Saapuessamme satama-alueella olikin käynnissä jonkinlaiset vanhanajan markkinat.

Turisteja oli paljon, mikä tuntui hassulta, sillä lähes koko reissumme ajan olimme saaneet olla melko rauhassa. Emme viipyneet kauaa Nidan ihmisvilinässä, sillä olemattomien parkkipaikkojen metsästys (ja melko hintavien parkkimaksu-ilmoitusten katselu) alkoi ärsyttää. Liikkeellä oli myös yllättävän paljon poliiseja, joten ihan mihin tahansa emme viitsineet kilpuriamme jättää…



Pysähdyimme kuitenkin Nidan rannalle, sillä halusimme molemmat päästä uimaan. Merivesi oli yllättävän lämmintä (, vaikka tähän asti olin ollut aina sitä mieltä, ettei merivesi koskaan voi olla tarpeeksi lämmintä) järkyttävästä tuulesta huolimatta. Tuulen takia rantavahdit eivät päästäneet meitä kovin pitkälle uimaan. Meidän tulisi kuulemma joko maksaa kelluntavyöstä tai sitten saisimme tyytyä hieman matalampaan veteen. Matala vesi tarkoitti tässä tapauksessa sellaista ”juuri ja juuri yltää varpaat pohjaan” -syvyyttä. Emme vuokranneet kelluntavöitä.

Ihmeeksemme ranta oli melko rauhallinen. Muutamia turisteja toki oli, mutta ei onneksi mitään järkyttävää ruuhkaa. Hetken vedessä pulikoituamme ja armottomassa tuulessa kuivateltuamme päätimme kuitenkin jatkaa matkaa, sillä emme olleet ihan varmoja, miten paljon aikaa meidän tulisi varata kynnäiden tutkailuun.


Löysimme oikeaan paikkaan hieman puolivahingossa. Pysähdyimme vain tienvarteen, jossa oli paljon muitakin autoja. Ensin luulimme, että kyseessä oli joku pyöräilijöiden tankkauspiste, sillä vettä myytiin ryöstöhintaan muutaman maasturin takakontista… Tarkempi tutkailu kuitenkin osoitti, että olimme oikeassa paikassa. Männikön reunasta nimittäin löytyi pieni kioski (, jota luulimme ensin vessaksi), josta pystyi ostamaan kahden euron lipun, jolla pääsi jatkamaan matkaa Kuurin kynnäälle.

Ensin matkaa taitettiin tuollaisen laudoituksen päällä. Kaikkialla oli kaunista, aurinko paistoi ja tuuli lennätti hiekkaa. Muutaman sadan metrin päästä laudoitus kuitenkin loppui ja loppumatka taitettiin hiekassa tarpoen. Koko matka näköalapaikalle on myös ylämäkeä, joten kaikkein huonokuntoisemmille en voi tätä kokemusta suositella. Muutamat turistit luovuttivatkin kesken kaiken kääntyen takaisin, kun jalka ei enää noussutkaan loputtomassa hiekkameressä…





Kun sitten lopulta pääsimme näköalapaikalle henkemme meinasi salpautua paitsi kiipeämisen myös kauniiden näköalojen takia. Meri siinsi molemmissa suunnissa ja tuntui virkistävältä nähdä havupuita (ja ylipäätään vihreää) kaiken sen aavikon jälkeen.

Aikamme maisemia ihasteltuamme lähdimme laskeutumaan takaisin autolle. Askel oli kevyt alamäkeen ja matka taittui nopeasti. Tuntui hassulta, että hetkeä sitten olimme läähättäneet kuin eläimet matkalla näköalapaikalle.

Ristikukkula

Jo roadtrippiä suunnitellessamme sovimme, että Liettuassa pysähdytään Ristikukkulalla Šiauliaissa (Jurgaičių, Meškuičių). Ja olihan se todellakin näkemisen arvoinen paikka! Ilta-auringossa paikka oli paitsi rauhallinen myös todella tunnelmallinen. Ristejä ja pyhimyksenkuvia sekä rukousnauhoja oli kaikkialla, kaikista mahdollisista materiaaleista valmistettuina. Paikalla olevat muutamat turistit tekivät ristinmerkkejä, puristivat Raamattuja käsissään ja suutelivat rukousnauhoja. Kukaan ei puhunut mitään. Hiljaisuuden rikkoi vain tuulikellojen ääni, joka loi paikkaan aavemaista tunnelmaa…

Neuvostoaikana Ristikukkula on tuhottu peräti neljään kertaan: ristejä on poltettu ja ajettu kumoon maansiirtotraktoreilla. Jostain muistan lukeneeni, että jopa koko kukkula on kertaalleen tuhottu ja tasoitettu. Kaikesta tästä huolimatta sinnikkäät liettualaiset vain jatkoivat kerta toisensa jälkeen ristien pystyttämistä.

Alun perin ristejä on pystytetty neuvostoaikana kadonneiden ja kuolleiden muistoksi, mutta nykyään ristejä tuovat kaikenlaiset kulkijat, liettualaisista turisteihin. Ihmettelimmekin ääneen, miten kaikkein suurimpien ristien kuljetus ja pystytys ovat edes onnistuneet. Muun muassa australialaiset ja jenkit olivat tuoneet kukkulalle muutaman todella suuren puuristin. Niitä katsellessa tunsi itsensä jälleen kerran hyvin pieneksi.

Kuten edelliselläkään kerralla Virossa, meillä ei taaskaan ollut omaa ristiä tai edes rukousnauhaa mukana… Täytyy toivoa, että elämä olisi silti meille molemmille suotuisa jatkossakin.

Lopuksi vielä vinkki kaikille Ristikukkulalle matkaaville: tien vieressä on maksullinen pysäköinti, mutta auton voi myös jättää joko tien varteen parkkipaikan viereen tai sitten autolla voi ajaa lähes kukkulalle asti. En tiedä, miten hyväksyttyä tämä on, mutta ainakin meidän vierailumme aikana autoja tosiaan oli enemmän pientareilla kuin varsinaisella parkkipaikalla…