Voi minun Turkuni…

Sydämeen sattuu pahasti.

Perjantai. Olimme juuri lähdössä poikaystäväni kanssa keskustaan pyörimään, kun puhelimeni piippasi. Mietin hetken, jaksanko kaivaa kännykkää ahtaasta laukustani, jonne olin sen hetkeä aiemmin survonut. Jos se olisi jotain tärkeää, minulle kyllä soitettaisiin.

”Torilla puukotettu ihmisiä???” luki uusimmassa viestissä. Oli pakko varmistaa, että puhuttiin tästä kaupungista, meidän pienestä Turustamme. Yhtäkkiä kaikki halusivat tietää, että olen kunnossa. Sain muutamien kymmenien minuuttien ajan niin paljon viestejä tapahtumien oletetusta kulusta sekä monia kuvia ja videoita tapahtumapaikalta, että pääni oli aivan sekaisin. Tärisin. Kiukku ja pelko ottivat vallan.

Emme lähteneet kaupungille. Vedimme verhot ikkunoihin ja käperryimme sohvalle. Luimme viestejä ja selasimme uutisia samalla kun yritimme ymmärtää, mitä tapahtui. Terroristit, useat tekijät, pommiuhka, puukotukset… Milloin Myllyssä tai Skanssissa oltiin hyökätty tai rautatieasemalla viilletty kurkkuja auki. Sen verran saimme viesteistä ja uutisista selvää, että ainakin Kauppatorilla ja Puutorilla on tapahtunut hirveitä.

Jossain vaiheessa tilanne alkoi rauhoittua. Puhelin ei enää piipannut koko aikaa, ja tiedotustilaisuuksien myötä saatiin yhä enemmän ja enemmän faktatietoa. Suututti, että muutenkin jo ihan liian vakavaa juttua paisuteltiin eri sosiaalisen median kanavia kiertävissä viesteissä.

Illan jo pimetessä uskalsimme viimein lähteä koiran kanssa ulos lenkille. Siinä vaiheessa viranomaiset olivat jo kertoneet, ettei vaaraa enää ole. Silti meitä pelotti. Ja ei, emme voineet sille mitään, että vaistonvaraisesti katseemme kiersi autioita teitä. Seuraako tuo auto meitä? Näyttääkö tuo kävelijä tuolla epäilyttävältä? Aivomme tekivät niin lujaa ylitöitä, ettei sanoille ollut enää sijaa, vaan tallustimme hiljaisina eteenpäin. Koko lenkin aikana törmäsimme kolmeen muuhun ulkoilijaan. Perjantaina. Turussa. Ja heidänkin päänsä kääntyilivät ihan liikaa. Hekin pelkäsivät.

Tänään kävimme perheeni kanssa brunssilla täällä Turussa. Vielä eilen olin varma, ettemme menisi. Koska vaikka tiesin, ettei pelolle saisi antaa valtaa, minua pelotti silti. Turku ei tuntunut enää samalla tavalla kotoisalta ja turvalliselta kuin miltä se oli tuntunut vielä reilu vuorokausi aiemmin. Yhtäkkiä tuli olo, etten tuntenut kaupunkia tai sen asukkaita yhtään.

Mutta me kuitenkin menimme, perheenä. Kiitos äitini, joka jaksoi pysyä positiivisena ja järkevänä kaiken kauheuden keskellä ja toistella, että elämän pitää jatkua. Oli ihanaa nähdä, miten Kolmanteen Linjaan (Linnankatu 88) tuli meidän lisäksi niin moni muukin. Tunnelma oli hiljainen. Ilmassa oli surua, mutta katseiden kohdatessa vieraiden ihmisten silmistä paistoi myös empatia. Ja se, jos mikä tuntui lohdulliselta. Emme olleet yksin. Tämä kosketti niin montaa muutakin.

Illalla kotona iski kuitenkin uutisahdistus. Olin katsonut reilun vuorokauden aikana monet uutiset ja tiedotustilaisuudet, lukenut artikkeleja ja hurjia facebook-kommentteja. Olin nähnyt videoita, joita en olisi halunnut nähdä ja jotka tulivat viime yönä uniin asti. Illalla tuli tunne, että nyt riittää. En jaksanut lukea enää yhtään rasistista kommenttia tai kuulla arvioita siitä, miten tämä kaikki olisi vasta alkua jollekin paljon suuremmalle ja pahemmalle.

Niinpä me sitten lähdimme tallustamaan keskustaan. Siellä oli yllättävän normaali ja rauhallinen tunnelma. Ihmisiä tuli ja meni, ravintoloista kuului pitkästä aikaa jopa naurua ja jokirannassa istuttiin isoissa porukoissa. Aivan niin kuin ennenkin.

Kyllä tästäkin selvitään. Meidän on pakko.

Mökkireissufiasko

Olipa kerran mökkireissu, joka ei ollut ihan niin rentouttava ja nautinnollinen kuin alkuun oli suunniteltu. Tästä saamme kiittää perheen Mustaa Kumiluotia, The Mäyräkoiraa.

Ensimmäisenä iltana Mäyräkoira sujahtaa mökin alle ja aloittaa haukunnan. Sellaisen älyttömän elämöinnin, mitä vain kotikoirana elelevä toope voi pitää, kun luulee vihdoin muuttuneensa metsästyskoiraksi. Kyseessä on toki metsästysrotu, mutta takaisin tarinaan… Ihmisten hermot alkavat kiristyä, ja mäyräkoiraa koitetaan saada esiin mökin alta. Kutsutaan ja maanitellaan. Uhkaillaan. Haukku vain voimistuu. Ilta alkaa hämärtyä ja ihmiset painuvat nukkumaan. Silloin Mäyrä astelee esiin, kipittää mökkiin juuri ennen kuin ovi suljetaan ja yrittää varastaa parhaimman paikan sängystä. Mäyräkoira heiluttaa häntää ja kaivautuu syvemmälle peittojen alle. Ihmiset eivät ole taputtelutuulella. Loppuyö kuunnellaan Mäyrän kuorsausta, joka ei tunnu loppuvan tökkimisestä huolimatta.

Seuraava päivä on lähintään yhtä loistava kuin edellinen. Mäyräkoira aiheuttaa ihmisille ylimääräisiä sydämentykytyksiä jahtaamalla rantakäärmettä ja tekemällä liian läheistä tuttavuutta nuotion kanssa. Ihmisten komennot kaikuvat kuuroille korville. Mäyrä elelee ihan omassa maailmassaan ja tekee mitä haluaa. Päivän kruunaa koirakaverilta ryövätty ruoka sekä ”joku raato” illansuussa. Ihmiset eivät ehtineet erottaa, oliko kyseessä tällä kertaa lintu vai kala… Yöllä ei taaskaan nukuta, kun huonovointista Mäyrää päästetään sisään ja ulos.

Kaikki huipentuu kuitenkin vasta kolmantena päivänä, kotiinlähdön jo koittaessa. Tavarat on pakattu ja enää puuttuu koira. Mäyräkoiraa huudellaan ja vihellellään. Ei näy, ei kuulu. Ilmaan huudellaan kaikenlaista lahjonnan, houkuttelun ja uhkailun väliltä. Paikalle tulevat kyllä kavereiden koirat, saariston linnut ja naapurisaaren ihmiset. Mäyrää vain ei näy. Alkaa sataa kaatamalla, ja pian pitäisi jo päästä veneellä yli ennen kuin aallokko kasvaa liian suureksi…

Mäyrän etsinnät jatkuvat tuloksettomina. Ei näy. Sade yltyy. Juuri kun olemme kaikki tulossa siihen lopputulokseen, että Mäyrän voi kyllä hakea saaresta joku toinenkin päivä yksi ihmisistä huutaa, että Hirviövauva on löytynyt. Siellä erään kallion juurella makoilevat Mäyrä ja mäyrän kokoinen kala, jolta on nopealla vilkaisulla syöty ainakin pää ja hieman jotain muutakin. Mäyrä yrittää napata viimeisiä paloja saaliistaan samalla kun ihmiset repivät koiraa ja kalaa erilleen.

Sataa niin helvetisti. Ihmiset ovat kylmissään ja liukastelevat märillä kallioilla. Mäyräkoirakin palelee, sillä yhtäkkiä kaatosade on alkanut haitata sitäkin. Kaikki saadaan veneen kyytiin ja jäätävä kotimatka voi alkaa.

Päästään mantereelle. Mäyrä joutuu autossa jalkatilaan, sillä auto on ihmisistä ja matkatavaroista täynnä. Mäyrä mulkoilee jalkatilasta. Ilmeestä näkee, että neiti ei aio jäädä sinne pitkäksi aikaa. Koko auto haisee kalalle ja märälle koiralle.

Sitten se loppuhuipennus alkaa. Ensimmäinen yökkäys. Kalan pää puskee ulos. Onneksi autossa on yksi muovipussi. Yksi ja ainoa. Pussi täyttyy nopeasti jostain kalan näköisestä, mutta pussia ei voi heittää pois, sillä se on ainoa laatuaan. Kaikki autossa olevat tekevät kuolemaa. Ikkunoitakaan ei viitsi sen kummemmin kaatosateessa avata… Mäyräkoiran on ihan pakko päästä syliin, sillä jalkatilassa oleva oksennuspussi epäilyttää sitä. Sitä paitsi sylistä näkee paremmin ja voi haukkua epäilyttäville kulkijoille, kuten autoille ja ihmisille. Siis jos yrjöpuuskien välissä ehtii.

Koko matka Taivassalosta Turkuun kuluu iloisesti yökkäillen. Ihmiset ja koira, vuoron perään. Yleensä kotiinpaluu tuntuu mukavalta, mutta nyt se tietää vain koiran ja auton pesua sekä madotusrumpaa…

Tästä on taas hyvä jatkaa levänneenä uuteen viikkoon!

 

Kotona jälleen

Joskus sitä sortuu ajattelemaan itsestään ihan liikoja. Että joojoo, eka roadtrip ikinä, liian paljon nähtävää ja ihan liian vähän aikaa, mutta silti ehtii päivittämään blogia. Ei ehdi. Ei ainakaan, jos virtajohto katoilee auton uumeniin ja netti pätkii.

Mutta niin, kotona ollaan jälleen. Jääkaappi on täynnä Napoleon-kakkua, tummaa leipää ja kirsikkajogurttia. Kylpyhuoneessa lojuu kasa vaatteita, jotka pitäisi pestä. Sängyssä on uudet lakanat, jotka ostimme reissusta, sillä halusimme tuoda palasen hotellielämää kotiinkin. Loma ja arkeen paluu ovat vielä sopivasti sekaisin.

Reissumme oli todella onnistunut. Kiertelimme Viroa, Latviaa, Liettuaa ja Puolaa ristiin rastiin. Eksyimme, ihailimme ja välillä pelkäsimmekin. Tunsimme itsemme niin pieniksi suuressa maailmassa, että sitä on mahdoton edes yrittää kuvailla.

Maltan tuskin odottaa, että huomenna pääsen katselemaan ja muokkaamaan kuvia kunnon näytöltä. On niin paljon kirjoitettavaa, etten edes tiedä, mistä aloittaisin. Ja kuten aina, matkakuume on jälleen kotiinpaluun jälkeen todella korkea. Sitä haluaisi vain heti pakata laukkunsa ja lähteä seikkailemaan. Lomaakin on vielä edessä melkein kaksi kokonaista viikkoa, joten toinen irtiotto heti perään houkuttelee kummasti. Matkakassamme tosin on asiasta hieman eri mieltä…